Taiteeni on vasta alussa; hämmästelen, kokeilen ja pohdin. Löydän, sekä lopulta toteutan – vedostan kuvan.
Töissäni tutkin usein ihmistä, kenties jopa ihmisyyttä. Piilotettuja tunteita sekä peitettyjä tunnetiloja; kuvaan hiljaista myrskyä, ja etsin merkkejä julmuudesta, pelosta, surusta, ylpeydestä sekä yksinäisyydestä. Yhä uudelleen piirrän versioni sekunnin sadasosasssa näkyviltä katoavista reaktioista. Metsästän sitä hetkeä, jolloin kaikki on aistittavissa, ja ajatukset luettavissa pienistä viestittävistä eleistä sekä kasvojen merkitsevistä ilmeistä. Etsin rehellisyyttä. Ohimenevässä hetkessä olevaa aitoutta ja inhimillisyyttä.
Konkreettisen tekemisen keinona taidegrafiikka on ollut luonnollinen ja itsestäänselvä valinta ilman vaihtoehtoja. Jälki, joka laatan kautta siirtyy paperille, on omassa peruuttamattomuudessaan kerta toisensa jälkeen uudelleen haastava, sekä kiehtovan anteeksi antamaton. Viiva, jonka koen tärkeimpänä ja perustavanlaatuisimpana kuvanrakentamisen elementtinä itselleni, saa voimaa eri tekniikoiden yhdistelemisestä sekä niiden vastakkain asettelusta. Usein käytän painetun viivan vierellä myös lyijykynällä ja hiilellä suoraan vedokseen piirrettyä jälkeä. Tarkastelen, leikkaan sekä liitän, ja yhä useammin huomaan tekeväni kollaasin omaisia kokonaisuuksia.
Loputonta lumoani taidegrafiikkaa kohtaan vahvistaa myös sen tekijälleen antama mahdollisuus valita uniikin vedoksen, sekä kokonaisen vedossarjan väliltä. Se antaa minulle luvan kiintyä työhön, joutumatta ikinä kohtaamaan lopullista luopumista ja irroittautumista siitä.
Yksinkertaistettuna taidegrafiikka edustaa minulle lukuisten valintojen maailmaa, sekä kykyä ja halua ratkaista ongelmia. Se on minun keinoni käsitellä ja selittää asioita itselleni; siis ilmaista ympäröiviä sekä sisäisiä tapahtumia.
Niinpä ihmettelen, opin, ja pyrin määrätietoisesti kehittymään. Olenhan vasta matkalla.